Hiertää, kiertää, kiukuttaa....
Olen äiti.
Olen vaimo.
Olen kokki.
Olen muistio.
Olen parturi.
Olen siivooja.
Olen kampaaja.
Olen pyykkääjä.
Olen herätyskello.
Olen sairaanhoitaja.
Olen aina yövuorossa.
Olen sitä mitä aina satutaan tarvitsemaan.
Milloin vain, kellonajasta riippumatta.
Ja toisinaan se vähän pistää suututtamaan.
Oma aika on hyvin omalaatuinen käsite. Sitä kuulemani mukaan pitäisi olla, ettei äiti muutu karjuvaksi monsteriksi tai päädy sohvan nurkkaan vetämään yksin suklaata kun sattuu olemaan hetki hiljaisuutta. Ja kotityötkään nykyään ei ole pelkästään vaimon hommia, paitsi tietysti meillä.
Tänään en ole kuin ihan vähän kiukkuinen, siksi uskaltaa kirjoittaakkin muutaman rivisen. Pääsääntöisesti olen niin vihoissani näistä kotihommista ja oman ajan puutteesta, että teksti olisi täysin sensuroitavaa.
Mikään ei auta. Olen viittä vaille valmis laittamaan lusikat jakoon, kun homma ei muutu mihinkään. Ja ajatus siitä että palaisin oikeasti työelämään tuntuu naurettavalta. Me ei tällä menolla selvittäisi viikkoakaan jos minä vielä kävisin tekemässä töitä kodin ulkopuolella. Muutenkin on silmät ristissä kaiken aikaa, eikä se johdu siitä että vauva valvottaisi, ehei. Kaikki hommat vaan kaatuu niskaan, on vain toisen oma aika ja toisen tarve nukkua. Omasta pakottavasta tarpeesta pitää ihan raivolla pitää kiinni, että edes silloin tällöin, joskus jopa vain kerran viikossa saa olla hetken pidempään sängyssä ja ei ole montaa kertaa ollut niin että se vauva hoidettaisiin aamulla.
Ja anoppia on ikävä. Tietysti nainen osaa paljon paremmin ymmärtää tilannetta ja ottaa hommat haltuun. Aina kun mummi on täällä vähänkin aikaa olotila helpottaa, vaikka on se tietysti aina pienessä tilassa haastavaa kun on vieraita. Mutta silloin kun keittiö on abaut vallattu on kamalasti helpompaa. Ja valmis ruoka edessä, no kaikki joilla sitä ei ole säännöllisesti ymmärtänee kuinka herkkua se on.
Parhaimmillaan tässä "pikku perheessä" kaikki hommat on omilla harteilla. Ja valitettavasti sen näkee jos kahteen päivään ei ole dysonia ulkoilutettu kaapista ja päivässä huomaa että on muuten tehty ruokaa ja syöty. En tiedä voiko erittäin sekalaisia tuntimääriä ja missä vaiheessa vaan päivää/yötä alkavia työvuoroja tekevä olla sitten niin sokea sille, että siellä kotonakin on omat hommansa. Eihän me yksin eläessämmekään olla syömättä, olla likaisissa vaatteissa, eletä villakoirien ja kivien kanssa asunnossa?
Kuulen myös kohtuuttoman usein jurputusta siitä, että ostelen kestovaippoja ja "kyllä tohon menee aikaa ihan älyttömästi". Parhaimmillaan se on vaan se ainoa mahdollisuus harrastaa mitään tai tehdä mitään. Jos minä lähtisin vaikka salille, minun pitäisi aamusta tai varmaan edellisestä päivästä alkaen järjestää asioita että se onnistuu. Pitää päättää aika, pitää varmistaa että on ruokajutut hallinnassa, vauvan rytmiin sopiva väli, ai joo ja se, että on se toinen jolle jättää lapset, ettei ole sen töitä tai sen salilla käyntiä päällä. Ja kuka nyt ihan tosissaan jaksaa lähteäkkään enään minnekkään jos kaikki hommat tehdään itse ja välistä valvotaankin silloin kun tarvitaan?
Se vaan tuo hyvin negatiivisen ilmapiirin ja suuren ärsytyksen, kun pitäisi taloudellisesti sitten olla tasavertaisena.
Yleisolemus on kovin äkäinen kokoajan, varsinkin kun asiasta on nyt useasti sanonut ja vastaus on että on kyllä aihettakin nalkuttaa nytten. No jos on aihetta niin mitäs jos eka hoidettais kotihommia ja sit istuttas persauksille tai lähettäs sinne salille?
Tää perhe ei kuitenkaan oo yhen aikusen yritys. Mutta aina on mahollista että siitä tulee.
Ja sitten rauhoitutaan maaseutukuvalla. Eilen oli viitisen tuntia lapsivapaata molemmilla työkaverimme synttäreiden merkeissä. Kelpais torppa tuolta puiden takkaa millon vaan. Paitsi sitten joutusin tekee myös lumityöt ja heinähommat. Paitsi et ne on kivoja.
